Lämmitettyä pakastepihviä, kiitos!

Mielenkiintoni ruokaan ei ole rajoittunut vain kokkaamiseen ja ravintolassa käymiseen. Minusta on hyvin mielenkiintoista lukea erilaisia uutisia, kolumneja ja blogeja, jotka käsittelevät ruoka-aiheisia asioita. Toisinaan myös kiusaan itseäni ja luen näiden kirjoitusten keskustelupalstoja… Aina soimaten itseäni, miksi oi miksi kidutan itseäni. Mutta toisaalta onhan se myös omanlaistaan viihdettä. Hieman niin kuin se, kuinka piinaan itseäni kauhuelokuvilla. Masokistinen minäni saa molemmista ilmeisesti jotain nautintoa.

Pitkästä aikaa luin blogauksen, joka olisi mielestäni voinut olla melkein omaa tekstiäni. Niin samoilla linjoilla sen kanssa olin. Itseasiassa kirjoitin hieman saman suuntaisia ajatuksia alustuksena uudelle blogikonseptilleni ravintola-blogauksista. Blogaus on Eeva Kolun kirjoitus Tuhansien murheellisten ravintoloiden maa, jonka hän julkaisi Helsingin Sanomien Kauhaa ja rakkautta-blogissaan. Tässä hieman omia ajatuksiani siitä blogauksesta.

”Otetaan esimerkiksi hampurilainen. Kuinka vaikea hampurilainen on tehdä? Otetaan jauhelihaa, pyöritellään se käsissä pihviksi, paistetaan ja lätkäistään sämpylän väliin.

Mutta ei. Suomalaiselle ravintoloitsijalle tämäkin on liikaa, koska pihvinhän vois ostaa pakasteena tukusta.”

Niin valitettavaa, mutta samalla myös niin totta. Liian monessa ravintolassa on valmiita pakastepihvejä. Miksi? Pihvejä ravintoloissa valmistetaan muutenkin, miksi hampurilaisen välissä olevan pihvin pitäisi olla poikkeus? Ravintolassa, jossa tarjoillaan hampurilaisia, pitäisi sen hampurilaisen olla jotain enemmän kuin lämmitetty valmistuote. Enkä nyt siis puhu pikaruokaravintoloista.

Monesti olen myös miettinyt sitä, että miksi ravintoloissa, joissa on todella hyvää itse leivottua leipää tarjolla, ei käytetä tätä herkullista ja tuoretta leipää myös hampurilaisen sämpylänä? Hampurilaiseen ei vaadita muuta kuin sämpylä ja pihvi. Saan niitä pakastetuotteina myös kaupasta. Miksi siis maksaisin niiden lämmittämisestä ja tarjoiluista moninkertaisen hinnan? Tämä jos jokin saa minut kuluttajana surulliseksi. Ravintolan tehtävä ei ole mennä sieltä, missä aita on matalin.

”Mutta kun hyvät ravintolat ovat niin kalliita!”

”Ehkä mutta huonot ravintolat, ne vasta kalliita ovatkin.”

Tämä on todella outo ja sitkeästi elävä myytti. Ihmiset arvostelevat helposti ravintolan kalliiksi ravintolan luoman mielikuvan ja ennakkoluulon mukaan. Raaka-aineet sen monesti ratkaisevatkin. Jos raaka-aineet ovat parempia ja kalliimpia, niin tietysti myös ruoan hinta nousee. Hinta-laatu suhde on itselleni hyvin tärkeä asia. Jos tiedän saavani hyvää, niin maksan siitä mielelläni hieman enemmän kun vaihtoehtona on puolivalmispakasteannos, joka tarjoillaan minulle lämmitettynä. Toisinaan mietin tällaisista edellä mainituista annoksista, että jos kotona olisin tehnyt tällaista ruokaa, niin en kehtaisi tarjoilla sitä vieraille. Entä sitten maksaville asiakkaille?

Ehkä tällainen ajattelutapa todella kärjistyy sellaisella ihmisellä, joka tietää kuinka vaivattomasti herkut kotikeittiössäkin syntyvät. Minulla ei ole kokemusta ravintola-alalta, eli sen piikkiin voidaan laittaa mahdolliset tietämättömyyteni ravintolabisneksestä. Minulla on vain ruoanystävän ja asiakkaan näkökulma. Mutta toisaalta ilman asiakasta ei ole ravintolaakaan. Ravintola tarvitsee asiakkaitaan enemmän kuin asiakkaat ravintoloita. Tästä syystä toivoisinkin, että ravintolat myös keskittyisivät palvelemaan elinehtonsa, asiakkaan, tarpeita eivätkä suhtautumaan tarjontaansa ja toimintaansa itsevaltiaan tavoin. Asiakkaan kritiikki ei ole pahasta, vaan se on hyvästä, koska siitä voi oppia ja kehittyä.

Minusta on ihanaa, että ihmisille on tullut intohimoinen tapa suhtautua ruokaan 2000-luvulla. Se voi olla juurikin se oikea voima vaikuttamaan ravintoloiden raaka-aineiden valintaan. Koska jos yksi ihminen uskaltaa vaatia, niin siitä ei yleensä synnyt kovinkaan suuria aaltoja. Mutta jos useammat ihmiset alkavat vaatia, niin siitä voi syntyä jo jotain uutta, tuoretta ja herkullista!

Korianterin murusia.
Korianterin murusia.